Anna Englund: Lautapalttoo

“Huomasikko, hän oli sellainen epätavallinen ihiminen. Joskus niitä näkee, housut ja kaikki.”

  • Tekijä: Anna Englund
  • Kustantaja: Siltala 2022
  • Sivut: 227
  • Genre: Kotimainen kirjallisuus

Rakkaus ja kuolema kulkevat rinnakkain Anna Englundin esikoisromaanissa, joka oli ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi vuonna 2022. Lautapalttoo kuvaa naisten välistä kiellettyä rakkautta 1930-luvun Suomessa, maailmassa, jossa ruumisarkkuja valmistetaan käsityönä ja homous on rikoslailla kiellettyä. Samalla se on romaani pakenemisesta maalta Helsinkiin, ahdasmielisyydestä kohti vapautta. Kun päähenkilö Elena kohtaa helsinkiläisen taiteilijan, Lydian, hänelle aukeaa kokonaan uusi todellisuus.

Kun sain kirjan käsiini, musta kansi kultakirjailuineen ja juhannusruusuineen siirsi minut heti kuoleman estetiikan äärelle. Tarina rakentuu arkkuverstaan ympärille, jossa päähenkilö Elena ompelee ruumisarkkujen pehmusteita. Vaikka Lautapalttoo ei ole varsinaisesti goottilainen romaani, sen hautajaismiljöö ja kuoleman kulttuuri toivat mieleeni goottilaisen kirjallisuuden piirteitä, johon naisten välinen rakastuminen maalaa vaaleanpunaa.

Lesborakkautta 1930-luvun Suomessa

Elenan ja Lydian suhteessa on selvä luokkaero. Elena kuuluu maaseudun käsityöläismaailmaan, jossa naisen elämä rakentuu työn, riippuvuussuhteiden ja yhteisön kontrollin ympärille. Ajalle tyypillisesti hän on avioitunut miehen kanssa, josta on taloudellisesti täysin riippuvainen. Lydia puolestaan edustaa uuden ajan naista, “sellaista naista”, hieman maskuliinista salonkinaista, jonka yhteiskuntaluokassa on enemmän liikkumatilaa. Kaupungin yläluokkaisessa kulttuuripiirissä hän voi luopua elämästä miehen kontrollin alaisena. Silti romaanin keskiössä on kahden ihmisen välinen vetovoima ja mahdollisuus toisenlaiseen elämään. Elenan heterosuhteen fyysiset elementit jäävät vähäisiksi.

Elenan ja Lydian romanssi on heti ensikohtaamiselta sähköinen. Ihastuminen tapahtuu nopeasti, melkein päätä pahkaa, mutta ei tunnu silti kevyeltä tai epäuskottavalta. Suhteen fyysisyyttä edeltää pitkä haikailun ja huokailun vaihe, mikä tekee myöhemmästä läheisyydestä merkityksellisen.

Lesboteema on luontevasti integroitu juoneen, ja naisten välistä suhdetta lähestytään ennen kaikkea vapauden kautta. Elenan ja Lydian välistä jännitettä ei tarvitse odotella läpi teoksen, vaan siihen siirrytään nopeasti. Elena ei ainoastaan rakastu Lydiaan, hänen maailmansa avautuu. Ympärillä on yhtäkkiä uusia mahdollisuuksia ja kokonaan toisenlainen tulevaisuus. Ajankohtaan nähden tällainen vaihtoehtoinen elämä on kuitenkin vaarallinen ja vaikea, minkä vuoksi suhteeseen liittyy paljon salailua. Moderni identiteettikieli puuttuu kokonaan, mikä tekee kirjasta virkistävän.

”Pöydän nurkalla seinää vasten oli pino lehtiä, päällimmäisen kannessa hyvin vähäpukeinen nainen. Elena otti sen käteensä. Die Freundin luki koukeroisin kirjaimin.”

Ja siitä alkaa eräänlainen kulttuurilesbon kuumeuni.

Lydian taiteilijaelämä Helsingissä näyttäytyy Elenalle lähes fantasiauniversumina. On valokuvia, taideiltoja, viiniä, kirjallisuuspiirejä, alastomien naisten muotokuvia ja Berliinistä tuotuja lesbolehtiä (Die Freundin oli maailman ensimmäinen lesbolehti). Lydian Töölön asunto tuntuu Elenasta enemmän salongilta kuin kodilta. Kaikki Lydian maailmassa huokuu sivistystä, vapautta ja hienovaraista paheellisuutta — “Reininviiniä vai Bordeaux’ta?” — joka Elenan maailmassa ei aikaisemmin näyttänyt mahdolliselta.

(Oi, tarvitsen lisää tällaisia suomalaisia lesbokirjoja, joissa luetaan saksalaisia lesbolehtiä ja rakastutaan vietteleviin kulttuurinaisiin.)

”Elena ei ollut tiennyt tällaisesta mitään, kukaan ei ollut hänelle kertonut. Lydian kanssa kaikki tuntui mahdolliselta.”

Lydia on täydellinen “lesbo-herättäjä”, mutta millainen nainen onnistuu rakentamaan itselleen noin vapaan elämän 1930-luvun Suomessa? Lydian hahmo jää hieman etäiseksi, olisin kaivannut syventymistä hänen taustatarinaansa. Vaikka hän elää ylemmässä yhteiskuntaluokassa, on hänen täytynyt tehdä kompromisseja tai ainakin valtavasti tietoista henkistä työtä elääkseen itsevarmasti ”sellaisena naisena”. Hänen äitinsä kuolema mainitaan, mutta muuten Lydia jää hieman romantisoiduksi hahmoksi, joka on enemmän symbolinen ovi toiseen maailmaan kuin täysin avattu ihminen.

Pohjanmaalaista tunnelmointia

On ilahduttavaa lukea suomalaista lesbokirjallisuutta, jossa on kuvattu muutakin kuin pääkaupunkiseutua, tässä tapauksessa Pohjanmaata. 1930-luvun maaseudusta huolimatta teos tuntuu yllättävän modernilta. Esikoisteoksia on aina kiehtovaa lukea, sillä niissä on usein tekijälleen erityistä henkilökohtaisuutta. Seura-lehden haastattelussa Englund kertookin olevansa itse kotoisin Pohjanmaalta ja että hänen suvussaan on valmistettu hauta-arkkuja. Tämä näkyy romaanin maailmassa vahvoin ja realistisin yksityiskohdin.

Romaanissa pääkaupunkiseutu näyttäytyy vaaleanpunaisten sydänlasien läpi kuvatulta, myyttiseltä jopa. Lydia on juuri sellainen kultturelli viettelijä, joka saa maaseudulta muuttaneen naisen romantisoimaan koko Helsingin. Rakkaus, uusi paikka ja kaikki ne mahdollisuudet saavat ympäristöön symbolista hohdetta. Itsekin pieneltä paikkakunnalta lähteneenä koin samanlaisia ihastuneita tuntemuksia Ouluun muuttaessa; jostain syystä vapaus saa ympäristön näyttämään romanttisemmalta.

Romaanissa on myös yllättävän paljon huumoria. Erityisesti Elenan anoppi, Manta, varastaa kohtauksia ilmestyessään paikalle. Hänessä on jotakin ihanan sotkuista ja elävää, mikä rikkoo romaanin muuten niin hillittyä ja haikeaa rytmiä. Raisu pohjanmaanmurre tuo tekstiin särmää ja arkisuutta. Ilman Mantaa Lautapalttoo voisi muuttua liiankin täydelliseksi tunnelmoinniksi. Kyttäävä anoppi tuo lukukokemukseen kutkuttavaa kiinnijäämisen pelkoa.

Lopuksi

Lautapalttoo on onnistunut esikoisromaani. Kokonaisuutena lukukokemus on hillitty, rauhallinen ja mukaansatempaava. Teos tekee näkyväksi muuten täysin piiloon jäävää suomalaista lesbohistoriaa ja yhdistää siihen vahvan tunnelman ja intohimoisen rakkaustarinan. Pohjanmaalainen arkkuverstas ja hautajaisestetiikka tuntuivat uniikilta mutta sopivat lesboteemaan. Koin itse Elenan pakenemisen Helsinkiin samaistuttavana ja Lydian taitelijaelämän kiehtovana. Toivottavasti Englund jatkaa lesbokirjallisuuden parissa, jään odottamaan lisää.

Jen Beagin: Viileä vaalea

”Hänestä oli kuoriutunut inhottava ahne piinaaja, kuin yhdessä yössä. Olisi hyvä palata alkuun, jolloin hän oli himoinnut vain Big Swissin jalkovälin unitaloa, eikä ikään kuin koko kiinteistöä. Big Swiss oli sekä liian iso että liian työläs, ja täysin Gretan hintahaarukan ulottumattomissa. Eikä Big Swiss edes ollut saatavilla.”

  • Tekijä: Jen Beagin
  • Kustantaja: Otava 2023
  • Suomennos: Maria Lyytinen
  • Sivut: 387
  • Genre: Ulkomainen kirjallisuus

Viileä vaalea (Big Swiss) on ollut menestys. Kirja on päätynyt Yhdysvaltojen best selleriksi, vuoden parhaiden kirjojen listoille ja se sai ehdokkuuden Lambda Literary Award -palkinnon Lesbian Fiction -kategoriassa. Lukiessa kirja kuitenkin näyttäytyy etäisenä, lesbouden kaukaa katseluna. Teos onnistuu lopulta vain lainaamaan lesbokulttuuria antamatta sille mitään takaisin.

Teoksen päähenkilö Greta litteroi työkseen seksuaaliterapeutin ja tämän asiakkaiden välisiä intiimejä keskusteluja. Äänten joukosta erottuu etäinen ja viileä gynekologi Flavia, jonka Greta nimeää Big Swissiksi. ”Greta kutsui häntä Big Swissiksi, koska nainen oli pitkä ja sveitsiläinen ja pukeutui usein päästä varpaisiin valkoiseen, joka on antautumisen väri”, Beagin kuvaa äänen pohjalta Gretalle muodostunutta mielikuvaa. Big Swiss on itsevarma ja suorapuheinen nainen, jonka kovan kuoren alla on jotain äärimmäisen haavoittuvaa, sellaista, mistä täytyy saada tietää kaikki. Tästä asetelmasta rakentuu Viileä vaalea.

Lähdin lukemaan sillä odotuksella, että luvassa on hyvä jännite ja naisten välistä sutinaa — eihän sellaiselle voi sanoa ei. Kansi pistää heti positiivisesti silmään: grafiikka on häiritsevä, mieleenpainuva ja muodostaa voimakkaan mielikuvan jopa sadan metrin päästä katsottuna.

Ensimmäinen puolisko: lupaava alku

Transkriptiorakenteen käyttö kerrontatapana on omaperäinen ja moderni ratkaisu. Ensimmäisen puoliskon luin obsessiivisesti haltioituneena, niin hyvin se vetää mukaansa. Beaginin proosa on terävää ja yllättävää, se sisältää nokkelaa huumoria. Yksittäisten virkkeiden kohdalla on joskus pysähdyttävä katsomaan ikkunasta ulos, ottamaan vastaan niiden tarjoamat älykkäät havainnot.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Hudsoniin, New Yorkin osavaltiossa sijaitsevaan pieneen taiteilijakaupunkiin. Tarina kerrotaan Gretan näkökulmasta, vastuuttoman ja itsetuhoisen keski-ikäisen naisen, joka asuu ränsistyneessä talossa maaseudulla mehiläisten ja ystävänsä Sabinen kanssa. Greta on hylännyt yhteiskunnan normatiivisen käsikirjoituksen: hänellä ei ole avioliittoa, lapsia, vakiintunutta uraa tai sosiaalista asemaa. Nautin maailman katsomisesta juuri Gretan silmin, hänen hahmossaan on paljon samaistumispintaa ja kaivattua representaatiota.

Gretan ihastuminen Big Swissiin tapahtuu katsomisen sijaan intensiivisen kuuntelemisen ja syvällisen ymmärtämisen kautta. Vasta myöhemmin Greta liittää kasvot naisen ääneen. Viileä vaalea -teoksessa naisten välillä on suuri ikäero. Tällä kertaa ikäeroa käsitellään keski-ikäisen naisen näkökulmasta, vaihteeksi siis näin päin. Beagin kuvaa Gretan epävarmuutta suoraan: ”Kuule, se että annat vanhemman naisen naida itseäsi, ei tee sinusta biseksuaalia. Tai täydellistä. Olet vain… tylsistynyt.”

Alkuasetelma on niin lupaava, että odotukset räjähtävät kuuhun. Lukiessa ei tiedä mitä tarinalta odottaa ja juuri tämä tietämättömyys sytytti odottamattoman innostuksen sisälläni. Jouduin kuitenkin jatkuvasti selailemaan eteenpäin ja varmistelemaan, että kyseessä todella on queer-teos, sillä se ei tunnu siltä heteropainotteisen alun takia.

Toinen puolisko: kunnianhimoton hajoaminen

Beaginin vahvuus on äänessä ja havainnoissa, minkä vuoksi ensimmäinen puolisko tuntuu erityiseltä. Juonen ja emotionaalisen syvenemisen osalta kirjan toinen puolisko vaikuttaa puolestaan menetetyltä potentiaalita.

Ongelma syntyy siinä vaiheessa, kun naisten välinen suhde konkretisoituu ja juonirakenne lukitaan paikalleen: kirja lässähtää, niin kielellisesti, juonellisesti kuin ihmissuhteiden osalta (ihan mielenkiintoinen tapa hajota palasiksi). Beagin kirjoittaa erinomaisesti etäisyydestä ja ironiasta, mutta läsnäoloa ja haavoittuvuutta vaativa toinen puolisko ei enää toimi hänen tyylillään. Kieli alkaa vältellä, se ei tiedä mihin suuntaan kulkea, huumori muuttuu pakotetuksi. Juuri siinä kohdassa, jossa queer-yleisö olisi tarvinnut eniten Beaginin taiteellista kunnianhimoa, Beagin päättääkin vetäytyä. Mielestäni kirja hajosi, koska Beagin ei uskaltanut tai halunnut kirjoittaa lesbosuhdetta tosissaan. Toisaalta ymmärrän myös päähenkilön kiintymyssuhdehäiriön mahdollisen vaikutuksen ratkaisuun. Jatkuva vitsailu lesbosuhteesta näyttäytyy itselleni epävarmuutena — viitsimättömyytenä suorastaan — kuin se ei olisi ollut tärkeää.

Seksikohtaukset tuntuvat kylmiltä ja etäisiltä, niistä on vaikea löytää samaistumispintaa. Tuntuu kuin olisin tarkkaillut lasin takaa kliinistä, kookosöljyllä läträttyä toimenpidettä. Gynekologisen yksityiskohtaiset kuvaukset lesboseksistä tuntuvat epämukavilta, olisin kaivannut enemmän tunnesyvyyttä. Sama etäisyys on läsnä naisten suhteessa muillakin osin, aitoa kemiaa ei vain synny. Hyvin nopeasti tulee selväksi, että en ole kirjan kohdeyleisöä.

Trauma lesbosuhteen selityksenä

Kirjan tärkein pääteema on trauma. Gretan äiti on kuollut itsemurhaan, Big Swiss on kokenut sadistista väkivaltaa. Naisten välinen suhde näyttäytyy rakkaustarinan sijaan välivaiheena trauman käsittelylle, joka kytketään Gretan äititraumasta johtuvaan kiintymyssuhdehäiriöön ja emotionaaliseen kypsymättömyyteen.

Greta kertoo seksiterapeutilleen, että hänen sisäisen lapsensa nimi on Rebekah. Sama nimi, jolla hän esittelee itsensä Big Swissille. Sisäinen lapsi on psykologinen käsite traumojen kantajalle: se puoli ihmisestä, joka on jäänyt jumiin johonkin kivuliaaseen hetkeen eikä ole kasvanut sen ohi. Toisaalta se on myös ihmisen kaikkein aidoin osa. Kirja kuitenkin tulkitsee Gretan sisäisen lapsen vakavasti sairaaksi ja traumatisoituneeksi osaksi, joka vaatii terapiaa parantuakseen.

Missään vaiheessa teos ei korjaa ajatusta, että lesbosuhde kuuluu vain osaksi Gretan traumaoireilua. Asian selventäminen olisi mielestäni ollut tärkeää, sillä psykoanalyyttisessa perinteessä homoseksuaalisuus selitettiin pitkään nimenomaan äitisuhteella, traumalla ja kehityshäiriöllä. Tämä psykoanalyyttinen teoria on sittemmin kumottu, mutta edelleen se toistuu vähemmistösuhteita käsittelevässä kulttuurissa kuten Viileä vaalea osoittaa. Beaginin käyttämä rakenne toistaa tietoisesti tai tiedostamattaan tätä tieteellisesti vanhentunutta ja seksuaalivähemmistöille haitallista psykoanalyyttistä klisettä, joka oli yksi keskeinen perusta sille, miksi homoseksuaalisuus luokiteltiin joskus useissa maissa sairaudeksi. Olisi kiinnostava kuulla Beagin oma näkemys kirjassa käytettyihin ratkaisuihin. Beagin on kommentoinut julkisuuteen lähinnä Hudsonia ja mehiläisiä, mutta ei vähemmistöteemaa lainkaan.

Lesbo-pulp-fiktion jäänteet: kenelle kirja on suunnattu?

Viileä vaalea on queer-yleisölle markkinoitu kirja. Queer-tagi ei kuitenkaan tarkoita, että teos olisi kirjoitettu queer-yleisöä varten. Potentiaalisen alun vuoksi elättelin loppuun asti toivoa juonen suhteen. Lopun normatiiviset valinnat eivät onnistu ravistelemaan, vaikka alku antoi odottaa modernia ja omaperäistä näkökulmaa.

Greta ja Big Swiss ovat ”melkein lesbosuhteessa”, mutta narratiivi ei anna sen täysin toteutua. Suhde toimiikin juonenkäänteenä, hahmojen kehitysaskeleena, mutta ei itsessään merkityksellisenä asiana. Tämä tuntuu moraaliselta opetukselta, joka nojaa lesbokirjallisuuden tuttuun kliseeseen: naisten välinen suhde esitetään liiallisena ja kestämättömänä, se poljetaan jälleen kerran heterosuhteen jalkoihin. Minulle lukijana tämä on raskasta toistoa: aivan kuin lesbokirjoja ei voisi julkaista ilman, että juoni kierretään strategisesti takaisin heteroseksuaalisuuteen.

Tämä paine on todennäköisesti jäänne lesbo-pulp-fiktion ajalta (1950–1960-luvulta). Lesbo-pulppi oli halpatuotantoista, toimintapohjaista viihdekirjallisuutta, mutta myös ensimmäistä laajamittaista lesborepresentaatiota. Lesbo-pulppia kirjoitettiin lannistamaan ja patologisoimaan homoseksuaalisuutta. Kustantajat vaativat aikakauden kirjailijoita lisäämään tarinoiden loppuratkaisuihin kurjuutta, rangaistuksia ja surua, koska samaa sukupuolta oleva kiintymys ei ollut moraalisesti eikä poliittisesti hyväksyttävää valtavirran yhteiskunnassa. Teosten myyntivoitot kärsivät, jos kohdeyleisö koki lesbokirjallisuutta lukiessaan tukevansa lesboutta. Suurin osa tarinoista oli heteromiesten kirjoittamia ja heteromiehille suunnattuja, mutta tekijöiden joukossa oli myös Ann Bannonin kaltaisia naisia, jotka yrittivät kirjoittaa todellisesta lesboelämästä moralisoivien rajoitusten sisällä. Lesboille nämä kirjat olivat usein ainoa materiaali, joka ylipäätään tunnusti lesbouden olemassaolon. Joan Nestle, Lesbian Herstory Archivesin perustaja, on kuvannut lesbo-pulppia ”selviytymiskirjoiksi”. Ironista kyllä, lesbo-pulpin tarjoama representaatio yhdisti niihin samaistuvia naisia toisiinsa ja loi tilaa aktivismille.

Tästä aikakaudesta on alle sata vuotta, mutta se jätti lesbokulttuuriin pysyvän jälkensä: onnelliset loput ovat edelleen radikaaleja. Viileä vaalea on julkaistu vuonna 2023 LGBT-kirjallisuuden nousun harjalla eli vanhojen rakenteiden toistamista ei voi enää perustella markkinapakolla. Lukiessa toivoin useasti, että Beagin olisi jättänyt naisten suhteen suosiolla pois ja keskittynyt vain trauman käsittelyyn. Kirjan lesbokuvaukset näyttävät esteettisiltä ratkaisuilta, jotka on valittu siksi että queer-elämä on coolia, boheemia ja elämäntapana eksentristä.

Ironia ja huumori valtaväestön suojana

Lesbolukijana minulle on vuosien varrella muodostunut tietty lukutapa. Usein varmistelen etukäteen mitä juonellisesti on tulossa. Olen ehdollistunut odottamaan jotain kauheaa: kuolemisia, lähtemisiä, jotain lesbokokemuksen invalidisoivaa. Ensimmäinen ajatus queer-teoksia lukiessa on aina syvä huoli. Ajattelin tämänkin teoksen kohdalla: voi ei, mitähän tähän kauniiseen pakettiin on tällä kertaa piilotettu?

Viileä vaalea on saanut kiitosta ironisuudesta ja mustasta huumorista, mutta kirja tuntuu itselleni enemmän psykologiselta kauhulta kuin komedialta. Loppua kohden huumori tuntuu jo defenssimekanismilta. Kun lesbosuhde esitetään jatkuvasti absurdina, sitä ei tarvitse ottaa juonen kannalta vakavasti. Beagin ojentaa heterolukijalle turvatyynyn, jonka suojista naisten välistä suhdetta voi seurata mukavasti ja turvallisen etäisyyden päästä koskematta siihen oikeasti. Valtaväestöön vetoava lesbosuhde tuottaa ehkä eniten voittoa, mutta samalla tällainen näkökulma kaventaa suuren yleisön käsitystä lesbosuhteista.

Yhteenveto

Kirja on ollut kaupallinen menestys, HBO tekee sen pohjalta sarjaa. Mutta mitä uutta se tuo lesbokulttuuriin?

Naisten suhteen osalta kirja jää viileäksi ja vaaleaksi, joten emotionaalista syvyyttä kaipaavaan lukijaan se ei toimi. Kirja toi kuitenkin viihdearvoa ja kiinnostavia kaunokirjallisia ratkaisuja muussa mielessä. Beaginin proosa on hauskaa ja lukemisen arvoista. Seksiterapia oli hulvatonta ja Gretan vaihtoehtoinen elämäntapa kiehtovaa seurattavaa. Viileä vaalea toimii lukijalle, joka nauttii psykologisesta, traumapohjaisesta proosasta ja esteettisesti hiotusta lukukokemuksesta.

Teoksen lesbokulttuurillinen merkitys jää ontoksi ja herättää hämmennystä. Kirjan queer-kategoriasta huolimatta en koe olevani kirjan kohdeyleisöä. Jostain syystä vanhentuneita lesbokliseitä toistetaan edelleen, vaikka naissuhteiden kuvauksille olisi jo olemassa vaihtoehtoisia malleja ja kulttuurissa enemmän tilaa rohkeudelle.

Saara Pasanen: Totuus vai onko se tehtävä

Minä en voi katsoa häntä. En voi. En voi katsoa häntä sillä tavalla, miten oikeasti haluaisin. Hänessä tuoksuu vaara ja mahdollisuus, oletus siitä, että jotain voisi tapahtua. Yritän pitää itseni etäällä, olla järkevä.

  • Tekijä: Saara Pasanen
  • Julkaisuvuosi: 2025
  • Kustantaja: Momentum kirjat
  • Sivumäärä: 196
  • Genre: Kotimainen kirjallisuus

Eskapismia, hallinnan menettämistä, erotiikkaa ja näkyväksi tulemisen tarvetta. Totuus vai onko se tehtävä kertoo kahden naisen välisestä ihastumisesta. Savuun ja alkoholiin sekoittuvat tapahtumat sijoittuvat Helsingin Teatterikorkeakoulun ympärille. Haastattelimme kirjailija Saara Pasasta ja selvitimme syvemmin teoksen sateenkaariteemaa.

Ajatuksia herättävä esikoisromaani

Teoksessa suurten elämänmuutosten seurauksena Nooran ja Venlan tiet kohtaavat. Noora pääsee opiskelemaan Teatterikorkeakouluun monien yritysten jälkeen. Venla puolestaan laittaa kirjailijanuransa tauolle ja siirtyy opettamaan kirjoittamista samaan korkeakouluun. Naisten välille alkaa pian syntyä eroottista jännitettä, joka roihahtaa liekkeihin yksityiskohtaisissa kuvauksissa. Mahdollisuudet saavat todellisuuden ja haavemaailman sekoittumaan tulkinnanvaraisesti.

Tarinan edetessä lukija saa itse tulkita, mitä todella tapahtui. Kirjan voi lukea lesbonäkökulmasta niin positiivisesta kuin myös negatiivisesta kehyksestä. Tulkinnanvaraisuuden vuoksi koimme, että lukuelämykseen vaikuttaa tärkeänä kerroksena Pasasen oma näkökulma ja henkilökohtainen suhde vähemmistökokemukseen.

Julkisessa keskustelussa teoksen naisrakkausteema on jäänyt piiloon, vaikka se on keskeinen aihe, jonka ympärille juoni rakentuu. Kulttuurilesbot saivat tilaisuuden haastatella kirjailijaa selvittääkseen hänen lähtökohtansa teoksen kirjoittamiseen. Tapasin Pasasen haastattelun merkeissä Oulussa, hämyisessä kuppilassa. Istuimme nurkassa nahkasohvilla ja syvennyimme kirjan queer-teemaan.

Identiteetti ja eskapismi

Pasanen aloitti romaanin kirjoittamisen jo vuonna 2013. Silloin vähemmistöhahmot olivat usein olemassa vain representaation vuoksi, kiintiöhomoja. Pasanen ei halunnut kirjoittaa identiteetistä ilmiönä, vaan keskittyä teoksessa ihmisiin ihmisinä. Siksi Totuus vai onko se tehtävä ei korosta hahmojen seksuaalista suuntautumista, vaan antaa sen olla yksi kerros muiden joukossa.

Noora hakee irtosuhteilla, juhlimisella ja päihteillä irtiottoa arjestaan. Kaduilla kävelessään hän ei uskalla kohdata vastaantulevien ihmisten katseita. Teatterin lavalla hän kuitenkin muuttuu eri ihmiseksi ja suorastaan nauttii esillä olemisesta. ”Muualla olen epäselvä. Reunaton. Minulla on vain kaksi tilaa, joissa voin olla olemassa”, sanotaan teoksessa, kun Noora kuvaa sisäistä ristiriitaansa. Noora uskaltaa näkyä vain roolihahmonsa tai dopamiinimyrskyn takaa. Baari-illat antavat hänelle saman tunteen kuin lavalla esiintyminen: sallivat hetkiä paljastua ja upota, vaikkakin keinotekoisesti.

Venla puolestaan elää onnellista perhe-elämää miehensä ja lapsensa kanssa. Pintapuolisesti kaikki on hyvin, mutta nainen on silti tyytymätön. Hän tiedostaa itse olevansa useimmiten onnellinen, mutta jatkuvasti huolissaan ja kontrollissa. Hänkin haluaisi upota täysillä, muttei uskalla. Nuorempi nainen tarjoaa mahdollisuuden päästää irti, vapautua. Se on myös uhkaavaa, koska tilanne ei ole täysin hallittavissa.

Tulkitsin Venlan olevan myöhäisheräämässä, mutta asia ei aiheuta hänelle häpeää. Pidin siitä, että identiteetin ja suuntautumisen sijaan ihastumisen kautta käsitellään hallinnan tarvetta ja vapautumista. Tämä näkökulma tuntui kaivatulta vaihtelulta klassiseen alkuasetelmaan nähden. Vaikka Venla on äiti ja elää miehen kanssa, ihastuminen naiseen ei aiheuta kauhistelua, vaan avaa hänen maailmaansa.

Valtadynamiikka ja eroottinen lataus

Venlasta tulee Nooran opettaja, mikä muodostaa heidän välilleen valtasuhteen. Asetelma muistuttaa etäisesti Loving Annabelle -elokuvan (2006) opettaja-oppilas-asetelmaa. Romaanin eroottinen jännite rakentuu osittain juuri valta-asetelmasta. Vaikka Noora katsoo Venlaa ylöspäin ja etsii vielä suuntaa elämälleen, ei hän ole naiivi oppilas, joka tulee opettajansa viettelemäksi. Hän on pikemminkin rohkeampi ja jopa dominoivampi osapuoli. Noora uskaltaa liikkua kohti halujaan suoremmin kuin Venla. Venla puolestaan on jäänyt kontrollinsa ja huolellisesti rakennetun elämänsä vangiksi. Ehkä juuri siinä on koko jutun sähkö.

Kirjassa on vahva eroottinen lataus, mutta paatuneille lesboille huomio: se ei ole vain naisten välistä. Naisten välinen jännite säilyy kuitenkin loppuun saakka.

Tulkinnanvarainen rakenne: uhka vai mahdollisuus?

Kerronta vaihtelee Nooran ja Venlan välillä. Tarina ei tarjoa yhtä selkeää tulkintaa, vaan useita mahdollisia, joista lukija saa solmia langat itse. Kirja liukuu kahdella eri tasolla: todellisessa elämässä ja haavemaailmassa. Tarina tuntuu unenomaiselta. Kirjaan on sijoitettu kursiivilla kirjoitettuja osioita, enigmoita (suom. arvoituksia), jotka ovat voimakkaasti latautuneita ja vievät naisten välistä suhdetta eteenpäin erilaisin tavoin. Ovatko ne totta, vai pelkästään haavekuvia, joita ihastuminen saa naisissa aikaan? Nautin kursiivikappaleiden tuomasta kontrastista, joka saa sisällön ja kielen kukkimaan harmaan realismin keskellä. Parhaimmillaan lukiessa omat muistot ihastumisen tunteista tulvivat mieleen. Sytyttävää!

”Monista on ollut ärsyttävää, että niin paljon jää auki”, Pasanen nauraa. ”Halusin, että tämän kirjan lukukokemukset voisivat olla erilaisia.”

Lukiessa halusin varmuutta, halusin vastauksia. Tulkinnanvaraisuudessa on vapautta, mutta samalla se siirtää vastuun lukijalle. Lukiessa herää kysymys, jääkö naisten välinen rakkaus kokonaan haavemaailmaan, ja tallautuuko suhde heteroelämän jalkoihin ja realismiin? Venlan perhe-elämä miehen kanssa ja naisten välinen suhde asettuvat teoksessa eri tasoille: heteroelämä kuvataan realistisella tasolla kielessä ja tarinan rakenteessa, kun taas naissuhde elää pitkälti kursiiveissa tarinan haavetasolla. Teoksen voi tulkita negatiivisimmillaan niin, että naisten välistä suhdetta ei koskaan tapahtunut eikä tule tapahtumaan. Olisin kaivannut, että romaani olisi rikkonut lesbokulttuurin klassisen “mitään ei tapahdu” -kaavan rohkeasti.

Toisaalta teos ravistelee lesbolukijaa positiivisesti. Fantasiaan takertuminen kuvaa todellisuutta: sitä, kuinka helposti jää jumiin pelkkiin mahdollisuuksiin, joita ei uskalla viedä loppuun asti. Tässä mielessä kirja kuvaa mielestäni naisasioiden kiemuroissa kamppailevan naisen todellisuutta hyvin aidontuntuisella tavalla. On oltava itse aktiivinen rakkaudessa, jotta voi saada haavemaailman elämään myös todellisessa maailmassa. Lukiessa ajattelin: mitä jos Noora ja Venla nyt vain kävisitte pullonpyörityksen sijaan tuumasta toimeen ja pussaisitte. Kenties tähän teoksen nimikin viittaa.

Sateenkaariteema

Haastattelussa Pasanen kertoi, että kirjan keskeinen sanoma ei ole sateenkaarevuus, vaan muut teemat, kuten eskapismi. Sen vuoksi sitä ei ole markkinoitu queer-kirjana. Julkisessa keskustelussa naishahmojen välinen suhde on jäänyt lähes kokonaan huomiotta, vaikka se on olennainen osa teosta. Olen ollut seuraamassa useampaa Pasasen haastattelua ja huomannut yllätyksekseni, ettei teoksen naisrakkaus-aiheesta, eikä myöskään Pasasen omasta suhtautumisesta siihen, ole puhuttu juuri lainkaan.

Pohdin: löytääkö sateenkaariyleisö kirjan? Suomessa kirjallisuuden markkinointi on vaitonaista ja pitkälti algoritmien, kirjastojen ja Helsingin Sanomien varassa. Monet teokset jäävät yleisöltä piiloon siksi, että niiden olemassaolosta ei tiedetä. Jos queer-näkökulmaa ei nimetä, teos saattaa kadota niiltä lukijoilta, joille se voisi olla kaikkein merkityksellisin.

Lähdin selvittämään edustaako Pasanen itse jotain vähemmistöä ja haluaako hän puhua asiasta. Pasanen vastasi edustavansa vähemmistöä ja puhuvansa erittäin mielellään aiheesta. Ajattelin: oho. Ja heti perään: miksei tästä ole puhuttu aiemmin missään? Pasaselle aiheesta puhuminen ei ole vaikeaa, sitä ei vain ole nostettu haastatteluissa esiin. Hän arvelee, että haastattelijat eivät ole itse kenties olleet vähemmistön edustajia, joten näkökulmaero voi olla suuri eikä samaistumispintaa naisten välisiin suhteisiin ole ollut. Keskustelimme kaapista ulos tulemisesta. ”Kyllä siinä sai töitä tehdä, kun ei tullut ihan täysin hyväksytyksi omana itsenään”, Pasanen kertoo. Hän ajatteli itse aluksi olevansa bi. ”Ahmin silloin Jenny Kangasvuon kirjoja. Halusin ymmärtää, mikä tämä kokemani juttu on. Lopulta jouduin tunnustamaan itselleni, että olen lesbo.”

Pasanen on hyödyntänyt kirjoittaessaan omia vähemmistökokemuksiaan, vaikka teos itsessään on fiktiivinen. Kumpaankin hahmoon on valunut jotain omaa, mutta kirjailija paljastaa, että enemmän samaistumispintaa löytyy hänelle Noorasta. Lukiessa koin hahmoissa paljon samaistuttavia ja kiinnostavia elementtejä, ja teoksen moniaistilliset kuvaukset herättivät hahmot henkiin realistisella tavalla.

Yhteenveto

Oli upeaa haastatella Saara Pasasta hänen uunituoreen teoksensa tiimoilta. Avoin keskustelu piiloonjääneestä naisrakkausaiheesta ja Saara Pasasen oma näkökulma olivat arvokasta kuultavaa, sillä näin teos pääsi avautumaan aivan uudesta aspektista. Nooran ja Venlan tarinaan muodostui tärkeä tulkintakerros.

Luin teoksen tätä arviota varten kolme kertaa. Hypoteesi siitä, että teos avautuu eri tavalla eri lukukerroilla, piti omalla kohdallani paikkaansa. Lukukokemukseen vaikuttaa paljon se, miten omia tunteitaan ja kokemuksiaan kirjaan heijastaa. Ensimmäisellä lukukerralla projisoin kaikki omat tunteeni ja kokemukseni kirjaan, joten tulkitsin tarinan negatiivisesti: naisten välinen ihastuminen ei tuntunut tulevan otetuksi tosissaan, eikä mitään oikeastaan tapahtunut. Toisella kerralla olin jutellut Saara Pasasen kanssa, ja kirja avautuikin sillä kertaa aivan eri tavalla. Ajattelin lukiessa, että alkuasetelmasta huolimatta tässä on väistämättä syntymässä ihana naisten välinen romanssi. Kolmannella kerralla näin teoksen ensimmäistä kertaa etäisemmin. Lukukokemukseen ei valunut enää niin paljon omia tunteita, enkä yrittänyt projisoida kokemuksiani Nooran ja Venlan tarinaan. Vasta silloin pystyin näkemään useita eri tulkintoja samanaikaisesti. Silti en voinut varmuudella sanoa, mitä naisten välillä loppujen lopuksi tapahtui tai miten heidän suhteensa olisi edennyt jatkossa.

Tiina Tuppurainen: Elvi ja Ebba

”En tuntenut yhtään lesboa Ebban kavereiden lisäksi. Miten minä olisin sellaisissa olosuhteissa voinut olla yhtä vapaa kuin hän? Yhtä vahva ja itsevarma?”

  • Tekijä: Tiina Tuppurainen
  • Kustantaja: Otava (Karisto) 2023
  • Sivumäärä: 197
  • Genre: Kotimainen kirjallisuus

Kotimainen romaani varttuneiden lesbojen elämästä Helsingin lesbopiireissä. Teos tarjoaa hyvänmielen yhteisöllisyyttä, lesbokommuunin suunnittelua ja jopa kosketuspintaa naisten väliseen polyamoriaan.

Aihe, jota ei voi ohittaa

Tällä kertaa suuntasin uutuudenkiiltävään Oulun keskuskirjasto Saareen hypistelemään kirjoja. TUP-osastolta mukaani tarttui teos, joka lupasi kertoa yli 70-vuotiaiden naisten rakkaudesta ja suunnitteilla olevasta lesbokommuunista. Koska minäkin olen lesbokartanoelämästä haaveileva nainen, niin olihan tämä kirja aivan pakko lukea.

Tiina Tuppuraisen kirjat ovat kotimaisen sateenkaarikirjallisuuden parhaimmistoa. Elvi ja Ebba seuraa kahden seniorilesbon elämää. Naiset tapaavat toisensa 25 vuoden jälkeen uudelleen ja päätyvät lähes U-Haul -hengessä muuttamaan samaan lesbokommuuniin. Teos on kaivattu lisä kotimaiseen LGBTQ-kirjallisuuteen, jossa yhteisöllinen elämäntyyli ja iäkkäiden naisten rakkaus jäävät usein näkymättömiin.

Kirjailijan journalistitausta välittyy kielessä ja pitää lukukokemuksen lukijaystävällisenä loppuun asti. Toteavat lauseet ja tiivis informaation välitys vievät tarinaa koukuttavasti eteenpäin. Rakenteellisesti kirja liikkuu menneisyyden ja nykyhetken välillä, ja kerronnan näkökulma vaihtelee Elvin ja Ebban kesken.

Yksinäisyys kaapin jatkeena

Elvi ja Ebba erosivat 25 vuotta sitten. Elvi eli vielä silloin tiukasti kaapissa, minkä vuoksi Ebba päätti lähteä sanaakaan sanomatta. Ebba ei halunnut kumppaninsa häpeän tarttuvan itseensä, vaikka hän rakastikin Elviä.

On hienoa, ettei Ebba lähtenyt pelastamaan Elviä, joka koki lesbouden iljettävänä, vaan valitsi oman hyvinvointinsa. Sellaisia tarinoita riittää, missä lesbohahmo jää tuhoavasti roikkumaan heteroelämässä kiinni olevaan naiseen. Ebba toteaakin kirjassa, että ystävät olivat se voima, joka piti hänet järjissään kaiken piilottelun ja itsensä kutistamisen keskellä. “Kaverini välillä naureskelivat sille, että leikin kotia heteronaisen kanssa.” Tässä tapauksessa kyseessä ei edes ole heteronainen, joten lähteminen tuntui Ebbasta varmasti vielä vaikeammalta. (Opetus: naisia ei voi pelastaa, mutta itsensä voi.) Elvin häpeä on kuitenkin ymmärrettävää, sillä se asettuu historialliseen kehykseen: hahmot ovat eläneet aikaa, jolloin homous luokiteltiin Suomessa sairaudeksi. On sitä vähemmästäkin tullut itsensä kaappiin tungettua.

Ebban jälkeen Elvi on elänyt yksin lähes erakkomaista elämää, hän ei kaipaa ketään eikä vaadi itselleen mitään. Elvin yksinäisyys ei tunnu luonteenomaiselta syrjäänvetäytymiseltä, vaan opitulta varovaisuudelta ja pidättyväisyydeltä. On helpompaa pitää muut kaukana kuin kohdata mahdolliset pettymykset tai kaapista ulos tuleminen. Häpeän tuoma yksinäisyys on Elvin kohdalla ehtinyt juurtua syvälle. Lukiessa pohdin usein, miten paljon Elvi olisi voinut kokea tuossa ajassa, jos olisi ollut vähän rohkeampi ja itselleen lempeä.

Arjen lohdullisuus

Kirjan vastaliike yksinäisyydelle on yhteisöllisyys ja arkinen yhdessäolo. On lähes radikaalia, kuinka vähän draamaa teos lopulta tarvitsee. Tarina etenee arkisten tapahtumien mukana. Naiset viettävät yhdessä illanistujaisia, joissa kuunnellaan Bikini Killin Rebel Girliä, haaveillaan lesbokommuunista ja jutellaan kasuaalisti ihmissuhteista. Juuri arkisuutta on raikasta lukea, sillä lesbokertomukset ovat usein dramaattisia ja asiat päättyvät huonosti, ikään kuin naisten välinen rakkaus ei kestäisi tavallista elämää. Kuvaukset siitä, miten vanhemmat queer-naiset juovat viiniä ja keskustelevat suhteistaan hyvässä hengessä, ovat tervetulleita. Ne tuntuvat mullistavilta juuri siksi, että ne ovat niin tavallisia, mutta harvoin esilletuotuja. Kirjan lämminhenkisyys kulminoituu juuri tähän: lesbouden ei tarvitse olla yksinäinen tie eikä elämä lopu keski-ikään. Yhteisön voi löytää yllättävistä paikoista.

Sateenkaarihistoria osana fiktiota

Elvi ja Ebba kietoo rakkaustarinan lomaan sateenkaariyhteisön historiaa. Historia ei näyttäydy pölyisenä, kieleen ja rakenteeseen punoutuvana seittinä, vaan elävänä osana henkilöhahmojen kokemusta. Eri sukupolvien sateenkaarielämät ja naisrakkauden evoluutio Suomessa tulevat näkyviin luontevasti osana tarinaa.

Tuppurainen on perehtynyt romaania varten SETA ry:n historiaan, mukaan lukien vaiheet, jolloin järjestön sisällä on eletty lesbovihamielisiä aikoja. Taustoitus ja huolellinen lähteiden koluaminen tuo teokseen painoa ja ansaitsee hatunnoston. On tärkeää, että sateenkaariyhteisöjen ja meitä edustavien järjestöjen sisäisiä jännitteitä ja kipukohtia nostetaan esiin myös kaunokirjallisuudessa.

Representaatio ja suhteet

Kirja tuntuu uudistavalta, vaikka se käsitteleekin lesbokirjallisuudelle tuttuja häpeän ja identiteetin pohdinnan teemoja. Identiteettikamppailua tasapainottavat kirjan monipuoliset hahmot, joilla on keskenään hyvinkin erilaisia taustoja ja tapoja olla suhteessa omaan seksuaalisuuteensa. Kaikille itsensä hyväksyminen ei tuota ongelmia. Tämä asettaa Elvin häpeän voimakkaaseen kontrastiin: kun muut hahmot ovat niin vahvoja ja varmoja oman seksuaalisuutensa kanssa, Elvin häpeä tuntuu lähes liioitellulta. Miten hän on onnistunut käpertymään niin pahasti kuoreensa? Suurin osa naisista yksinkertaisesti elää ja rakastaa omalla tavallaan, ilman että asia vaatii jatkuvaa hämmästelyä ja selittämistä — virkistävää!

Elvin menneisyyttä varjostavaa heterosuhdetta käsitellään maltillisesti. Tässä mielessä kirja on paatuneellekin lesbolukijalle ystävällinen: yllättäviä verkkokalvoille iskeytyviä heteroseksikohtauksia ei tarvitse pelätä.

Elvin ja Eban suhteen alkuasetelma on emotionaalisesti kiinnostava, mutta romanttinen nälkäni jää kaipaamaan hitaammin syvenevää romanssia. Naisten välinen suhde etenee heidän historiassaan olevien jännitteiden kautta. Jännite on hyvin rakennettu. Nopea muutto saman katon alle tuo kuitenkin kertomukseen kevyen, hieman romantisoidun sävyn.

Kirjassa käsitellään elähdyttävästi naisten välistä polyamoriaa. Hienoa, että tätäkin teemaa nostetaan esiin. Suhdemuoto palvelee kirjassa enimmäkseen draaman kaarta, olisin kaivannut sille enemmän emotionaalista painoarvoa ja syvempää narratiivia.

Mistä pidin eniten?

On harvinaista löytää näin monella tavalla samaistuttava tarina. Lesbokommuuni, tasapainoinen sateenkaariyhteisö ja naisten välinen polyamoria ovat aiheita, joita käsitellään harvoin kaunokirjallisuudessa. Kirja avasi maailman, josta en olisi halunnut tulla pois. Lukiessa tuntui kuin olisin löytänyt yhteisöni.

Naisten arki kommuunissa näyttäytyi itselleni kiinnostavimpana teemana. Kirjassa kuvattu yhteisöllinen elämä kuulostaa ihan omalta unelmalta. Lukiessa hymähtelin: ”Noin se oikeastikin menisi, jos kommuuniasumiseen ryhtyisi.” Toivon kovasti kirjalle jatko-osaa, joka keskittyisi pelkästään naisten arkeen lesbokommuunissa. Silloin hahmojen kehityskaarille jäisi enemmän tilaa syventyä. Olisi kiinnostavaa havainnoida, miten kommuunissa asuminen kehittyy pidemmällä aikavälillä.