Viileä vaalea (Big Swiss) on ollut menestys. Kirja on päätynyt Yhdysvaltojen best selleriksi, vuoden parhaiden kirjojen listoille ja se sai ehdokkuuden Lambda Literary Award -palkinnon Lesbian Fiction -kategoriassa. Lukiessa kirja kuitenkin näyttäytyy etäisenä, lesbouden kaukaa katseluna. Teos onnistuu lopulta vain lainaamaan lesbokulttuuria antamatta sille mitään takaisin.
- Tekijä: Jen Beagin
- Julkaisuvuosi: 2023
- Kustantaja: Otava
- Suomennos: Maria Lyytinen
- Sivut: 387
Hänestä oli kuoriutunut inhottava ahne piinaaja, kuin yhdessä yössä. Olisi hyvä palata alkuun, jolloin hän oli himoinnut vain Big Swissin jalkovälin unitaloa, eikä ikään kuin koko kiinteistöä. Big Swiss oli sekä liian iso että liian työläs, ja täysin Gretan hintahaarukan ulottumattomissa. Eikä Big Swiss edes ollut saatavilla.
Teoksen päähenkilö Greta litteroi työkseen seksuaaliterapeutin ja tämän asiakkaiden välisiä intiimejä keskusteluja. Äänten joukosta erottuu etäinen ja viileä gynekologi Flavia, jonka Greta nimeää Big Swissiksi. ”Greta kutsui häntä Big Swissiksi, koska nainen oli pitkä ja sveitsiläinen ja pukeutui usein päästä varpaisiin valkoiseen, joka on antautumisen väri”, Beagin kuvaa äänen pohjalta Gretalle muodostunutta mielikuvaa. Big Swiss on itsevarma ja suorapuheinen nainen, jonka kovan kuoren alla on jotain äärimmäisen haavoittuvaa, sellaista, mistä täytyy saada tietää kaikki. Tästä asetelmasta rakentuu Viileä vaalea.
Lähdin lukemaan sillä odotuksella, että luvassa on hyvä jännite ja naisten välistä sutinaa — eihän sellaiselle voi sanoa ei. Kansi pistää heti positiivisesti silmään: grafiikka on häiritsevä, mieleenpainuva ja muodostaa voimakkaan mielikuvan jopa sadan metrin päästä katsottuna.
Ensimmäinen puolisko: lupaava alku
Transkriptiorakenteen käyttö kerrontatapana on omaperäinen ja moderni ratkaisu. Ensimmäisen puoliskon luin obsessiivisesti haltioituneena, niin hyvin se vetää mukaansa. Beaginin proosa on terävää ja yllättävää, se sisältää nokkelaa huumoria. Yksittäisten virkkeiden kohdalla on joskus pysähdyttävä katsomaan ikkunasta ulos, ottamaan vastaan niiden tarjoamat älykkäät havainnot.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat Hudsoniin, New Yorkin osavaltiossa sijaitsevaan pieneen taiteilijakaupunkiin. Tarina kerrotaan Gretan näkökulmasta, vastuuttoman ja itsetuhoisen keski-ikäisen naisen, joka asuu ränsistyneessä talossa maaseudulla mehiläisten ja ystävänsä Sabinen kanssa. Greta on hylännyt yhteiskunnan normatiivisen käsikirjoituksen: hänellä ei ole avioliittoa, lapsia, vakiintunutta uraa tai sosiaalista asemaa. Nautin maailman katsomisesta juuri Gretan silmin, hänen hahmossaan on paljon samaistumispintaa ja kaivattua representaatiota.
Gretan ihastuminen Big Swissiin tapahtuu katsomisen sijaan intensiivisen kuuntelemisen ja syvällisen ymmärtämisen kautta. Vasta myöhemmin Greta liittää kasvot naisen ääneen. Viileä vaalea -teoksessa naisten välillä on suuri ikäero. Tällä kertaa ikäeroa käsitellään keski-ikäisen naisen näkökulmasta, vaihteeksi siis näin päin. Beagin kuvaa Gretan epävarmuutta suoraan: ”Kuule, se että annat vanhemman naisen naida itseäsi, ei tee sinusta biseksuaalia. Tai täydellistä. Olet vain… tylsistynyt.”
Alkuasetelma on niin lupaava, että odotukset räjähtävät kuuhun. Lukiessa ei tiedä mitä tarinalta odottaa ja juuri tämä tietämättömyys sytytti odottamattoman innostuksen sisälläni. Jouduin kuitenkin jatkuvasti selailemaan eteenpäin ja varmistelemaan, että kyseessä todella on queer-teos, sillä se ei tunnu siltä heteropainotteisen alun takia.
Toinen puolisko: kunnianhimoton hajoaminen
Beaginin vahvuus on äänessä ja havainnoissa, minkä vuoksi ensimmäinen puolisko tuntuu erityiseltä. Juonen ja emotionaalisen syvenemisen osalta kirjan toinen puolisko vaikuttaa puolestaan menetetyltä potentiaalita.
Ongelma syntyy siinä vaiheessa, kun naisten välinen suhde konkretisoituu ja juonirakenne lukitaan paikalleen: kirja lässähtää, niin kielellisesti, juonellisesti kuin ihmissuhteiden osalta (ihan mielenkiintoinen tapa hajota palasiksi). Beagin kirjoittaa erinomaisesti etäisyydestä ja ironiasta, mutta läsnäoloa ja haavoittuvuutta vaativa toinen puolisko ei enää toimi hänen tyylillään. Kieli alkaa vältellä, se ei tiedä mihin suuntaan kulkea, huumori muuttuu pakotetuksi. Juuri siinä kohdassa, jossa queer-yleisö olisi tarvinnut eniten Beaginin taiteellista kunnianhimoa, Beagin päättääkin vetäytyä. Mielestäni kirja hajosi, koska Beagin ei uskaltanut tai halunnut kirjoittaa lesbosuhdetta tosissaan. Toisaalta ymmärrän myös päähenkilön kiintymyssuhdehäiriön mahdollisen vaikutuksen ratkaisuun. Jatkuva vitsailu lesbosuhteesta näyttäytyy itselleni epävarmuutena — viitsimättömyytenä suorastaan — kuin se ei olisi ollut tärkeää.
Seksikohtaukset tuntuvat kylmiltä ja etäisiltä, niistä on vaikea löytää samaistumispintaa. Tuntuu kuin olisin tarkkaillut lasin takaa kliinistä, kookosöljyllä läträttyä toimenpidettä. Gynekologisen yksityiskohtaiset kuvaukset lesboseksistä tuntuvat epämukavilta, olisin kaivannut enemmän tunnesyvyyttä. Sama etäisyys on läsnä naisten suhteessa muillakin osin, aitoa kemiaa ei vain synny. Hyvin nopeasti tulee selväksi, että en ole kirjan kohdeyleisöä.
Trauma lesbosuhteen selityksenä
Kirjan tärkein pääteema on trauma. Gretan äiti on kuollut itsemurhaan, Big Swiss on kokenut sadistista väkivaltaa. Naisten välinen suhde näyttäytyy rakkaustarinan sijaan välivaiheena trauman käsittelylle, joka kytketään Gretan äititraumasta johtuvaan kiintymyssuhdehäiriöön ja emotionaaliseen kypsymättömyyteen.
Greta kertoo seksiterapeutilleen, että hänen sisäisen lapsensa nimi on Rebekah. Sama nimi, jolla hän esittelee itsensä Big Swissille. Sisäinen lapsi on psykologinen käsite traumojen kantajalle: se puoli ihmisestä, joka on jäänyt jumiin johonkin kivuliaaseen hetkeen eikä ole kasvanut sen ohi. Toisaalta se on myös ihmisen kaikkein aidoin osa. Kirja kuitenkin tulkitsee Gretan sisäisen lapsen vakavasti sairaaksi ja traumatisoituneeksi osaksi, joka vaatii terapiaa parantuakseen.
Missään vaiheessa teos ei korjaa ajatusta, että lesbosuhde kuuluu vain osaksi Gretan traumaoireilua. Asian selventäminen olisi mielestäni ollut tärkeää, sillä psykoanalyyttisessa perinteessä homoseksuaalisuus selitettiin pitkään nimenomaan äitisuhteella, traumalla ja kehityshäiriöllä. Tämä psykoanalyyttinen teoria on sittemmin kumottu, mutta edelleen se toistuu vähemmistösuhteita käsittelevässä kulttuurissa kuten Viileä vaalea osoittaa. Beaginin käyttämä rakenne toistaa tietoisesti tai tiedostamattaan tätä tieteellisesti vanhentunutta ja seksuaalivähemmistöille haitallista psykoanalyyttistä klisettä, joka oli yksi keskeinen perusta sille, miksi homoseksuaalisuus luokiteltiin joskus useissa maissa sairaudeksi. Olisi kiinnostava kuulla Beagin oma näkemys kirjassa käytettyihin ratkaisuihin. Beagin on kommentoinut julkisuuteen lähinnä Hudsonia ja mehiläisiä, mutta ei vähemmistöteemaa lainkaan.
Lesbo-pulp-fiktion jäänteet: kenelle kirja on suunnattu?
Viileä vaalea on queer-yleisölle markkinoitu kirja. Queer-tagi ei kuitenkaan tarkoita, että teos olisi kirjoitettu queer-yleisöä varten. Potentiaalisen alun vuoksi elättelin loppuun asti toivoa juonen suhteen. Lopun normatiiviset valinnat eivät onnistu ravistelemaan, vaikka alku antoi odottaa modernia ja omaperäistä näkökulmaa.
Greta ja Big Swiss ovat ”melkein lesbosuhteessa”, mutta narratiivi ei anna sen täysin toteutua. Suhde toimiikin juonenkäänteenä, hahmojen kehitysaskeleena, mutta ei itsessään merkityksellisenä asiana. Tämä tuntuu moraaliselta opetukselta, joka nojaa lesbokirjallisuuden tuttuun kliseeseen: naisten välinen suhde esitetään liiallisena ja kestämättömänä, se poljetaan jälleen kerran heterosuhteen jalkoihin. Minulle lukijana tämä on raskasta toistoa: aivan kuin lesbokirjoja ei voisi julkaista ilman, että juoni kierretään strategisesti takaisin heteroseksuaalisuuteen.
Tämä paine on todennäköisesti jäänne lesbo-pulp-fiktion ajalta (1950–1960-luvulta). Lesbo-pulppi oli halpatuotantoista, toimintapohjaista viihdekirjallisuutta, mutta myös ensimmäistä laajamittaista lesborepresentaatiota. Lesbo-pulppia kirjoitettiin lannistamaan ja patologisoimaan homoseksuaalisuutta. Kustantajat vaativat aikakauden kirjailijoita lisäämään tarinoiden loppuratkaisuihin kurjuutta, rangaistuksia ja surua, koska samaa sukupuolta oleva kiintymys ei ollut moraalisesti eikä poliittisesti hyväksyttävää valtavirran yhteiskunnassa. Teosten myyntivoitot kärsivät, jos kohdeyleisö koki lesbokirjallisuutta lukiessaan tukevansa lesboutta. Suurin osa tarinoista oli heteromiesten kirjoittamia ja heteromiehille suunnattuja, mutta tekijöiden joukossa oli myös Ann Bannonin kaltaisia naisia, jotka yrittivät kirjoittaa todellisesta lesboelämästä moralisoivien rajoitusten sisällä. Lesboille nämä kirjat olivat usein ainoa materiaali, joka ylipäätään tunnusti lesbouden olemassaolon. Joan Nestle, Lesbian Herstory Archivesin perustaja, on kuvannut lesbo-pulppia ”selviytymiskirjoiksi”. Ironista kyllä, lesbo-pulpin tarjoama representaatio yhdisti niihin samaistuvia naisia toisiinsa ja loi tilaa aktivismille.
Tästä aikakaudesta on alle sata vuotta, mutta se jätti lesbokulttuuriin pysyvän jälkensä: onnelliset loput ovat edelleen radikaaleja. Viileä vaalea on julkaistu vuonna 2023 LGBT-kirjallisuuden nousun harjalla eli vanhojen rakenteiden toistamista ei voi enää perustella markkinapakolla. Lukiessa toivoin useasti, että Beagin olisi jättänyt naisten suhteen suosiolla pois ja keskittynyt vain trauman käsittelyyn. Kirjan lesbokuvaukset näyttävät esteettisiltä ratkaisuilta, jotka on valittu siksi että queer-elämä on coolia, boheemia ja elämäntapana eksentristä.
Ironia ja huumori valtaväestön suojana
Lesbolukijana minulle on vuosien varrella muodostunut tietty lukutapa. Usein varmistelen etukäteen mitä juonellisesti on tulossa. Olen ehdollistunut odottamaan jotain kauheaa: kuolemisia, lähtemisiä, jotain lesbokokemuksen invalidisoivaa. Ensimmäinen ajatus queer-teoksia lukiessa on aina syvä huoli. Ajattelin tämänkin teoksen kohdalla: voi ei, mitähän tähän kauniiseen pakettiin on tällä kertaa piilotettu?
Viileä vaalea on saanut kiitosta ironisuudesta ja mustasta huumorista, mutta kirja tuntuu itselleni enemmän psykologiselta kauhulta kuin komedialta. Loppua kohden huumori tuntuu jo defenssimekanismilta. Kun lesbosuhde esitetään jatkuvasti absurdina, sitä ei tarvitse ottaa juonen kannalta vakavasti. Beagin ojentaa heterolukijalle turvatyynyn, jonka suojista naisten välistä suhdetta voi seurata mukavasti ja turvallisen etäisyyden päästä koskematta siihen oikeasti. Valtaväestöön vetoava lesbosuhde tuottaa ehkä eniten voittoa, mutta samalla tällainen näkökulma kaventaa suuren yleisön käsitystä lesbosuhteista.
Yhteenveto
Kirja on ollut kaupallinen menestys, HBO tekee sen pohjalta sarjaa. Mutta mitä uutta se tuo lesbokulttuuriin?
Naisten suhteen osalta kirja jää viileäksi ja vaaleaksi, joten emotionaalista syvyyttä kaipaavaan lukijaan se ei toimi. Kirja toi kuitenkin viihdearvoa ja kiinnostavia kaunokirjallisia ratkaisuja muussa mielessä. Beaginin proosa on hauskaa ja lukemisen arvoista. Seksiterapia oli hulvatonta ja Gretan vaihtoehtoinen elämäntapa kiehtovaa seurattavaa. Viileä vaalea toimii lukijalle, joka nauttii psykologisesta, traumapohjaisesta proosasta ja esteettisesti hiotusta lukukokemuksesta.
Teoksen lesbokulttuurillinen merkitys jää ontoksi ja herättää hämmennystä. Kirjan queer-kategoriasta huolimatta en koe olevani kirjan kohdeyleisöä. Jostain syystä vanhentuneita lesbokliseitä toistetaan edelleen, vaikka naissuhteiden kuvauksille olisi jo olemassa vaihtoehtoisia malleja ja kulttuurissa enemmän tilaa rohkeudelle.
Kulttuurilesbot 